Mil prossal lippu ois maxanu matsiin tonnin, jos se ois ollu myytävävnä. Unelmafinaali oli enemmän ku loppuunmyyty ja homma näytti kusevan taas oikeen huolella. Syvä tummuus valtasi hetkeksi mieleni, mut tällä kertaa en pannu vilkkuu päälle, vaik auto oli jo ojassa.

Kävin muka naurattaa muijii matkalla, tanssii venakkojen kans, laulaa ja siihen se homma tais tyssähtää. Tänään vaahteralehden muotoinen sydämeni vuoti katkeraa mahlaa ja tuntui lähes mahdottomalta paikkaa sitä. Viimeisenä vaihtoehtona päätin vedota kansaan tunnetasolla, ylitunteellinen kun oon.

Vedin krokotiilinkyyneleet silmis pienen puheen ja mukavat punavalkoiset käänty mun puolelle. Sympathy for the devil Loppupeleissä mut vietiin finaaliin kultatuolissa ja tuli voittajan olo. Reilun kahen viikon uurtaminen ni henkisellä kuin fyysisellä taholla palkitsi jakautuneen mieleni kultamitalilla. Haltioituneena tuijotin mm- finaalia reilut kolme erää päätykatsomossa,etelä- sellaisessa ja olin onnesta soikeena.

Vanha klisee, se mikä ei tapa, vahvistaa, piti tänään paikkansa. Vedon voittaneena lähen tyytyväisenä pakkaa kamani ja kolvi kohti kotoista Suomea. Catch u up.

Kelasin kuitenkin hieman omistautua uuteen rooliini. Tein vähän kyselyjä ja hengailin hemohes- Ruotsalaisten kanssa alistaen henkisesti meitä sinivalkoisia.Sain myöhemmin hieman alistusta myös omiltani, kun pillastunut fanilauma jahtasi mua ympäri parkkipaikkaa. Eihän siinä viel kaikki. Yx trokari Halifaxista tuli ripittämään mua oikeen olan takaa, nice to be wanted, just.

Kauaa ei kuitenkaan ollut aikaa peliin ja bongasinkin hallin edessä roskikskärryjä työntelevän duunarin. Kävin ziigaa mihin roskat vietiin ja niiden tyhjennyspaikka oli hallin takana, mistä olisi helppo loikkia salaa katsomon puolelle. Kiersin toiselle sivustalle, jossa toinen kaveri tuuppaili kärryänsä eteenpäin. Käytin tilaisuuden hyväkseni, sukelsin roskien sekaan ja oikeen kyydillä aitiopaikalle.

Aika lepposa käry jäi roskakyydistä, toisaalta se ei juurikaan eronnut aikasemmasta ruusun tuoksustani. Kattelin teurastuksen muka nöyrtyneenä vaikka samaan aikaan sisälläni huusin hoosiannaa jänisräikkä lapasessa. Mazin jälkeen uutta matoa koukkuun ja duunaamaan lakanaa finaalipäivää varten, koska vakaa aikomukseni oli päästä sinne. Samalla kun käytin järjettömän upeita taitelijanlahjojani avauduin kohtalostani, mikäli en oo sunnuntaisessa finaalissa.

Jos en siellä törrötä, joudun leikkaamaan permanentatun fledani ja ottaa Tre Kronor- tatuoinnin. Sehän ois suurimmasta osasta mukavaa, ite en vaan satu lämpenemään idealle. Voisin saman tien muuttaa Jönköpingiin ja tatuoida chilimakkaran sisäreiteen ja ostaa Rogainea fattan rahoilla.

Näillä mennään, huomenna rukouksiinne on vastattu ja pannaan tää homma pakettiin.

Aikaa uppos tutusumisessa hallin ympäristöön, käytäntöön etc. Ensimmäisenä mielen maahan latas se tosiseikka, ettei täällä saanut rokata lippuja. Suomex siis Fat Danny suojatteineen ei edes saapunu Quebeciin. Olin jo hiemen laskenu sen varaan, et FD:ltä ois saanu duunia. Kaikkia selkääntaputtelijat olivat kadonneet ja perjantain lipun saaminen tuntui lähes mahdottomalta. Häntä koipien välissä olin jo valmis poistumaan hallilta ja miettimään seuraavan päivän jubinoita.

Parkkipaikalla eräs kaveri, J C Douglas, jota aluks luulin kytäx, esitteli itsensä Q104:n ohjelmapäälliköksi. Kun vierailin ratiossa, hän ei ollut paikalla, mutta oli kuullut haastatteluni. Heitin läpät ja olin suuntaamassa kohti siltaa, kun se anto mulle lipun Fin-Rus otteluun. Luulin aluks et mua viilataan, mut homma toimi ja olin taas kartalla.

Leijonien homma tosin ei toiminu ihan toivotulla tavalla ja nyt pitääkin yrittää hämmentää lauantain Hurri- matsiin kuponki kans. Ni ja lähestyvään finaaliin pitäs kekkailla joku vedenpitävä plääni, ettei veto kaadu niskaan. Mul olis suunnitelmia telkkarin varalle, mut nyt nousseen kohun takia en oikein jaksa uskoa siihen. B suunnitelma liittyy tietenkin poikarakkauteen ja Ruotsiin.

No eihän sinne provinssiin oo Halifaxista matkaa ku 1024 kilsaa, muttei ihan jalkasin viittis painella.Semi- maailmanmyyneenä, staga pystyyn ja hit the road. En kauaa ehtiny toikkaroida, ku rekkojen pölyttämänä ilmeeni kirkastui auton pysähtyessä ja peruuttaessa luokseni. Tosin havaittuani, ketä autossa oli, maailmani mureni. Oha se varma, et Witosketjun paaviaanejahan siellä oli. En nyt oikeen tienny, pitäskö itkee vai itkee.

Vaihtoehdot oli aika nollassa, joten kyytiin vaan ja sormet ristiin. Suurin ihmetyksen aiheeni oli, miten kukaan kavereista oli ajokunnossa. Sinisilmäisenä uskoin kaiken ja hetkeä mmyöhemmin myös totesin sen todex. Tuleva kaxtoistatuntinen ehkä kuitenkin hieman jännitti mieltäni, joten nautin KTM:n kans hieman mummon sekamehuu limellä höystettynä. Matka sujui sukkelaan Iron Maidenin tahdittamana, kunnes musakanava. KTM:n kanssa musamielipiteet eivät ihan kohdanneet ja näin ollen ehkä hieman nullotimme.

Myöhemmin snara palo sit kokonaan ja lähin jo puhelinkoppiin soittaa vastapuhelua, ihan kenelle tahansa. . Mil prossal kukaan ei ottanu puheluu vastaan. Nöyränä poikana takas Witosketjun autoon ja pienempää silmään. Matka jatku ja pukamat tarakassa kasvoi entisestään.

Onnex Jallu oli kuitenki piirtäny upeen kartan, jonka avulla ei ikinä oltas löydetty perille. Aikavyöhykkeen vaihtuessa, vaihtu myös kieli. Kaikki kirjotetut ohjeet oli amerikax ja nyt kaikki kyltit o ranskax. Otsalappu kaaliin ja lisää vettä myllyyn.14:sta tunnin kituutuksen jälkeen pääsin vihdoin vaaka- asentoon ja nyt meen vetää unta kaaliin.

Huomenna paljastan hieman suunnitelmiani, miten meinaan päästä finaaliin ja sunnuntaina ennen finaalia kerron vedon kohteen. Voi olla, etten palaa enää astialle sen jälkeen ollenkaan.

Mult tultiin sen lehtijutun perusteella kyselee kaikkee kummaa eri tahoilta, joihin luonnollisesti vastasin, ei o näkyny. Alko tuli lämmittää tarakan alla aikas kiitettävästi. Kolmannen erän puolivälis, ku mua alettiin piirittää oikeen huolella, katoin parhaakseni poistua vessan kautta takavasempaan. Mul oli pari juttuu viel sovittuna illalle, mitä piti tehä, mut keksen pelin tuli noutaja ja se ei ollu kultanen. Hyvää settii jäi tekemättä tälle päivälle. .Tääl o aikamoinen hulina päällä.

Kaikki alko ku yritin toikkaroida Kanada-Norja matsiin. Ei ollu mitään jakoa mennä vanhaa kautta sisään, koska jengii oli selkeesti briiffattu mun meiningeistä. Fat Dannyn frendi kuitenki bjuudas mulle flaban Jenkki-matsiin ja jouduin näyttää sitä miljoona kertaa suurennuslasin alla. Geimeis kuitenki oltiin, siihen asti ku enää ei oltu.

Loppusaldo päivästä oli kuitenkin plussalla, siis psykologisesti ja fiilis jatkoaikavoiton jälkeen katossa. Pakko lähtee kuiteski vetää unta palloon, ku huomenna pitäs raahaa tää hanuri Quebeciin jollain härvelillä.

Täl hetkel liftaus o nambör van vaihtoehto. Huominen pvä siis menee toivottavasti siirtymisessä reilut tuhat kilsaa länteen, joten seuraava päiviytys saattaa tulla hieman myöhässä. Varsinkin ku ainoot vaihtoehdot o rekkis tai resiina. Go Finland Go!

Näin yhen leijonan tallustellesani ympäri kaupunkiaja kyselin vähän kuulumisisa. Myös että saako kundit laahustella kaupungissa rauhassa vai tuleex jengi bongailee jatkuvalla syötöllä. Ite olin päivän tähti ja elinkaaren huipulla, joten hopeaa oli luvassa.

‘Jengi tunnisti meizin yllärihyvin ja olin toisinaan hieman vaivaantunut, mutta safkaa ja juomaa tuli ilmatteex ja kun budget- traveller olin, ni mikäs sen mukavempaa. Pari kissaakin pyörähti ympäril, mut ku avasin suuni, ni koko kuppila tyhjeni. Ainoo tarjous minkä sain, oli rekkalesbolta. Siis yhtään värittelemätti bi- ihminen, joka ajaa rekkaa työkseen. Se tarjos kyytiä Quebeciin, mut aikataulu ei nazannu. Oisin varmaan saanu haljasta kyytiä.

Koistisen maali oli aiheuttanu tuomarille kenkää, joten kysäsin Kummolalta, mikä meininki. Muuten päivä hurahti mukavasti uusien tyyppien kanssa, joita tuntui pursuvan ovista ja ikkunoista. Nyt pähkäilee, mil pääsis Quebeciin torstaina.

Aikaa säästäkseni koodasin paikalliseen Radio Rockiin. Matka oli aika pitkä, joten menin keppihevosella sinne. Ummikkona painelin matalaan, antennivoittoiseen tiilitaloon, jonka respassa suureksi hämmästyksekseni reissun ensimmäinen Irma hymyili mulle. Tosin vahingossa. Irma neuvo mut yläkertaan ja vähän aikaa odotettuani pääsin Tomin hellään huomaan Q104:sen studioon. Nopeat esittelyt, referoitu matkatarina ja mikki suuhun. Siinä kerroin reilulle sadalletuhannelle kuulijalle, mikä on homman nimi. Tom kiitteli yllättävästä vierailusta ja vastapalvelukseksi lupasin lähettää radioasemalle Karjalaa kotiuduttuani.

Fiilis oli hyvä parin matalapaineen keskustassa vietetyn hetken jälkeen ja painelin stadionille, kiikarissa lippu Kanada- peliin. Olin ehkä löytänyt keinon päästä ineen ilman lippua. Fiilistelin päivän korkeatasoista meininkiä, ku joku punatukkanen kundi bongas mut hallin edestä. Siis ei sillee. Kevin, joka oli 2 viikkoa sit alottanu paikallisessa Heraldissa oli kuullu mun läpät radiosta ja oli tullu hallin liepeille ettii mua. Osa turisteista ties mut ja osas sanoo, et enemmin tai myöhemmin ilmaannun hoodeille,

Punatukka halus tehä must jutun, kysyin et haluuxe potkut. Kundi bjuudas mulle kaffet, kyseli hässäkät ja lopux joku saksalainen fraulein tuli ja nappas kuvan. sen kamerastta tuli sinistä savua sen jälkeen. Jäin törröttää pihalle monttu auki, et mist nyt tuulee.Eihän siinä. En tajunnu koko koko juttua, niinku jotain muuta tajuisin, mut päivästä jäi aurinkoinen kuva.Auringonpimennys tosin iski. Kanada-matsin toisessa erässä ja kesti aina tappiin saakka.

Nyt ei muuta ku huomista painotuoretta artikkelia venaamaan, jonka päätoimittaja o kuitenkin ottanu opinto- oppaaksi, älkää koskaan tehkö tälläsist kavereist juttui. Kello o 12 ja valtakunnassa kaikki hyvin. Mil prossal se paketti tulee huomenna?

Suoritin tänään aimo annoksen tutkivaa journalismia, josta raporttini piti toimittaa eräälle ex- oranssitakkiselle kommentaattorille, joka ei kuitenkaan kiireistään huolimatta ehtinyt vastaanottamaan raporttiani. Kävin läpi muutamia Kanukki- faneja, yhden kiekko- analyytikon sekä tietenkin Don Cherryn, Hockey Night of canada juontajan. Hieman eriävien mielipiteiden valossa, oli vaikeaa rakentaa kultaiselle keskitielle siltoja eri suuntiin, joten päätin raporttini kysymysmerkkiin.

Aivosoluni tyhjyydessä, hakien ensimmäistä pariaan, sain vaihteex idean, Kaveri, joka yksinään tuijotti nekkailua, muistutti huomattavan paljon ystävääni Ekiä, josta minulla oli kuva mukana. Toimittajan akkreditointikortti suorastaan huus mun nimee ja Evander Holyfieldin avustuksella voisin yrittää kikkailla oikealle sen uudelle omistajalleen. Tuumasta toimeen ja lammas takasin karsinaan. Ennenku D ehti kissaa sanoa, olin jo matkalla hallille USA– maziin, toimittaja- statuksella. Pientä syylisyydentunnetta potien, annoin kuitenkin itselleni anteeksi, tähtäimessä oli kuitenkin kaupunki, jossa Mats Sundin aloitti NHL- uransa.

Nyt oltiin alueella, jossa pääs vaikuttaa vaikuttajiin. Vihdoinkin pääs puheväleihin kadonneen Koivun kans. Tosin hän, kuten Turussa sanotaan, oli virkapuku päällä, eikä Häntä viittinyt kauan viivytellä. Hän. Koivu oli erittäin positiivisella mielellä ja patonkikaupungin viikontakaiset murheet olivat jääneet historiaan, toistamiseen.

Ja kuinka ollakkaan, myöhästyneet äitienpäivätervehdykset täältä tasaqpuolisesti kaikille äideille. Oha se varma, et mitä tekee, ni kaikki tulee valovuoden myöhäs. Huomenis taas yritetää uida liiveihin, toivottavasti ei niihin oransseihin, mis o pilli.

Tänään taas peruukki pyöri pääs nii, ettei eteensä nähny, toisaalta kukaan ei nähny muakaan. Soitin kalastaja- Hannulle, jota kävin eilen piirittämässä, se lupas soittaa takas ja ohan se varma et luuri o soinu minuutin välein sen toimesta. Ei kertaakaan. Se niistä hummereista. Tosin kuvioihin iski muutama muu hummeria muistuttava kaveri, ainakin väriltään, Witosketju.

Näin nää kaverit pari aikaa sit aurinkoisena päivänä, luomuravintolan pimeissä sisätiloissa, virkistävässä keinovalossa nauttimassa porkkanamehua ja ituja. Päästiin heti läppään ja ne pyys meitsii lauantai illax heidän kartanoonsa pyörähtämään ja vertailemaan, kuinka kukkasipulit tulisi istuttaa kevään tullen. Halusin myös puhua vapaastikasvattettavien kokolattiamattokanojen paremmista olosuhteista.

Saavuin mörön hanurissa sijaitsevalle villalle sateen piiskaamana ja ihan jäässä. Fyysisesti. Vein tuliaisix pari tölkkii Karjalaa ja lähinnä halusin mun kledjut kuivumaan ja kupillisen suurustettua kanakeittoa. Tarjolla oli Hassisen Kone, jota parikytpäinen, kurssilta ulos lentänyt poikakuoro veisas. Mut sit alko Lyyti kirjottaa. Keittiömestarilla oli pöytä koreena, kylmätilat pursuivat toinen toistaan houkettelevimilla juomillaan, kaikki tolpillaan olevat osoittautuivat erittäin mukavaiksi maanasukkaiksi ja fiilis oli ihan sikahyvä.

Tää oli niitä hetkiä, ku olis tehny mieli liittyä seuraan ja kirjotella sit pari viikkoa myöhemmin, mitä tapahtu. Jonkun muun kertomana. Mielenkiintoista porukkaa kerrassaan ja kokeneimmalla kaverilla o takanaan 28 peräkkäistä MM-kisaa. Patriotismi loistaa sädekehän lailla jokaisen kaalin päällä, jopa sen huonoo suomee puhuvan Vaasalaisen. Oikeita tyyppejä oikeella sialla.

Huomenis ois tiedos vähän analysointia joukkueista ja jos kaikki ei taas mee metsään, ni kiikutetaan James Bond- tyyppistä arvokasta tietoa joukkueenjohtajalle. Toivon saavani JJ:lta pientä jeesiä matkalla kohti Quebecia. Vannomatta paras. Huomen pitäs myös hoitaa ittensä maziin, ettei tää homma mee iha katolleen. Miten, jaa-a? Ohan se varma, et jotain o mieles.

Onnikassa sain hyvää faktaa mestoista, mutta vastapalvelukseksi jouduin kuuntelemaan tarinat esi- isiä myöten. Mukava kaveri kaiken kaikkiaan, mut haisi ihan vehkeelle. Jäin kyydistä idyllisen pienen kylän kohdalla, jossa vallitsi hyvin lepposa tunnelma. Kapean tien molemmilla puolilla oli pieniä punaisia torppia, joiden isännät olivat aavalla jahdissa. Hummerijahdissa.

Luonnollisesti olin pakannut mukaan Karjala- tölkkejä, joilla lahjoisin itseni palkalliseen duuniin. Ohan se varma, et olin radikaalisti myöhässä. Äijät lähtee jahtaamaan saksiniekkoja joka aamu 5.30 ja palailee palttialallaa kolmen pintaan. Tein kuitenkin hieman tutkivaa journalismia, miten päästä aluksen kyytiin jokunen aamu ja tutustuin myös pyydettäviin kohteisiin.

Kävin hieman tiedustelemassa zarkkoja päästä hummerikuninkaaksi ja kuinka ollakkaan, seuraavalle päivälle oli luvattu niin kovaa tuulta, ettei ne halunnu mua jalkoihinsa pyörimään. Kuka haluis? Sunnuntaille sama homma, mil prossal? Loppupeleissä sain pummattua guru- Anthonyn numeron, jolle soitan lauantaina, et onx jakoo päästä kyytiin.

No, onnex ei menny ku koko päivä säätäessä, turhaan ja kun eläinhommissa pysytellään, ni seuraavaksi kamelit okulaareihin. Tääl nyt o pyöriny kaikennäköst sakkii, mut Dubai Mighty Camels pisti ehkä pikkusen öögaan, joten päätin kutsua muutaman niistä pikku visiitille. Kertokoon itestään ja samalla haastan yhden niist tuijotusskabaan, Quebec edelleen targettina. Startii tuijotukseen molemmilta oli kohtuuliinen, mut muutaman sekunnin jälkeen oli hopee jaossa. Jos kaveri tuijottaa sua pöllönsilmällä, ni ohan se varma et lähen lauluun.

Alkunaurun jälkeen tuli iiihan vähän juntti olotila, varsinkin ku selvis, et Andrew oli voittanut samalla trickillä joku 500 drinkkiä. Sponssivarasto on huvennut aikas olemattomiin ja finaaliin o vähän yli viikkoaikaa. Taitaa olla aika jättää vedot sikseen ja aika pelata kovilla panoksilla.

Kalastajakaupungin aurinkoiset kadut olivat autioituneet ja muutama hassu fani-zombie nautti ydinlaskeumaa pisaroiden muodossa värittömältä taivaalta. Kaatosateessa oli astetta vaikeempaa myydä lippuja ei kenellekkään. Mittari näytti katkarapua ja koleus iski kuin korkeajännitys. Hokkarit naulaan tältä päivältä ja sisäpelikengät tassuihin.

Sain vessassa juhlaidean, raaputan arvasta itelleni lipun Kanadan matsiin tai voitan pelipaidan, soluttaudun Kanukki-faniksi ja hoidan itseni Quebeciin finaalilippu kiikarissa. Parin hassun pitcherin jälkeen ja ranne raaputtamisesta jäykkänä, laskeuduin vaaleanpunaisten elefanttien asuttamalta pilveltä. Tämä(kään) arpa ei voita. Tulipa puskista. Langenneena ja nöyränä poikana tajusin helvetin jäätyvän, ennen kuin voittaisin tässä pelissä.

Tää oli tuomiopäivä kaiken kaikkiaan. Suunnitelmat meni aivan päin sitä ja sai taas vaihteex todeta, ettei tää o ruusuilla tanssimista. Murphyn laki on siis todellakin olemassa. Vaikeuksien kautta voittoon ja uutta matoo koukkuun, on joku viisas aikoinaan todennut. Mut nyt o narinat naristu ja huomenna taas sata lasissa kohti uusia kommelluksia.

Voittajatunnettani balsamoiden, päätin tehdä myös hilloo. Eilen vieraillessani kiekkohallin läheisyydessä, silmiini pisti eriväriset lippukauppiaat. Kelasin et ei tää nyt mitään ydinfysiikkaa oo, mut muutaman yrityksen jälkeen en saanu edes pestiä. Auto ojassa, vilkku päällä menin vielä kaupaamaan olemattomia taitojani ja säälistä sain koe-eläimen paikan.

4 lippua piti myydä tiettyyn hintaan ja oisin jatkos, mut vaan kax meni kaupax. Hinta oli kuitenki kohillaan myymissäni lipuis ja sain palkkiox tiketin Slovakia- matsiin. Oha se varma, ettei kukaan kato Suomen mazei ilman kahta Koivua. I was one short.

Uusi ukrainalainen ystäväni suostui ajalemaan hiukan vuokseni, vaikken siinä vaiheessa edes uhannut aseella. Sahakaupan kautta keskelle ei kenenkään- metsää, josta Koivu kyytiin, hophop. Tuli oli selkeesti kuskin hanurin alla, sillä paluumatka sujui puolessa ajassa menoon verrattuna.

Sain Koivun kiikutettua halliin ilman ongemii, mut 10 minuutin pelin jälkeen turvamiehet tuli kertoom et mul o liian pitkä. Kyse ei todellakaan ollut kalleuksista. 4 tuumaa o IIHF:n määritys pisimmälle mahdolliselle käytettävälle varrelle. Puolikas varsi olalla väijyin ehkä hieman skeptisenä Leijona- joukkuueen otteita Jotta voisin heittää epäilykseni helvetin kolmipäiselle koiralle, olihan mun pakko haastatella yhtä Leijonaa,,,

Sain pummattuu kyydin hoodeille ja hemmetti, onpa mukavan näkönen pikkuruinen kaupunki. Lähinnä tuli mieleen leffa Me, myself & Irene ja Rhode Islandin lähiö. Paikallinen kalalla elävä kansa on über ystävällistä ja erittäin huomaavaisia, ainakin näin kisahumun alussa. Saa nähdä missä vaiheessa ääni muuttuu kellossa. Katua ylitettäessä autot pysähtyvät jo kaukaa, jalankulkijan vasta ajatellessa tien crossaamista. Pormestari kultainen avain kaulassaan lienee luvannut liikenneystävällisimmälle asukkaalle tontin ylämaalta, tavallaan kun ollaan Skotlannissa.

Hype ei luonnollisestikaan ole lähellekkään huippuaan, mutta tän päivän Can-Usa mazi antoi osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Jos kisojen elinkaari jatkuu samanlaisena, se ei tule saavuttamaan huippuansa ennen finaalia, mikä takaisi kaikkien aikojen MM-kisat. No näitähän on povattu aikaisemminkin, mutta nyt taikina nousee hyvää tahtia pyyhkeen alla. Oman kortensa kekoon tuo tietenkin upeasti pukeutuneet fanit, joista suomalaiset eivät tänäkään vuonna lukeudu ravintoketjun huipulle.

Vartti sinne, vartti tänne. Vanha klisee, joka toimii täällä kuin junan vessa. Olit mis tahansa kylässä, ni joka paikkaan on vartin matka. Siitä huolimatta haitaribussit sahaavat ahtaita, juuri pinnoitettuja katuja ahkerasti edestakas, kyydissään mielenkiinnolla turisteja tuijottavia paikallisia. Takseilla onkin kova kilpailu asiakkaista, joka ilmenee hotellien piccoloiden lahjomisella. Vartti, se o jämpti.

Jämpti on myös se, et meizi meinaa luikkii Slovakia- maziin ineen, keinolla millä hyvänsä. Se miten äijän käy, jää nähtäväksi. Ja mil prossal ei o mitään nähtävää. Häp häp.

Aurinkoinen Montreal näytti täysin eri kaupungilta verrattuna edellispäivän helvetin esikartanoon. Alkupaletti näytti lupaavaltan päivän koitoksia varten, mutta turhaan, aivan turhaan. Lähdin siis etsimään kadonnutta Koivua siinä toivos, et pääsis ekana uutisoimaan Leijonien uudesta sentteristä, Hengailin vanhas satamas ja piti rykästä pari haastoa narulle, ni paikalle kurvas sininen golf-auto, sisällään rouva toinen jalka haudassa, joka alko mellastaa et tarvii olla lupa kuvata. No lupiahan oli vaik muille jakaa ja eiku ritolat.

Huhuilin Sakua joka paikasta, kuten aikoinaan Mustanaamiota Norjan vuonoilla. Loppupeleissä suuntasin klyyvarini kohti Jarry Parkia, jossa turvauduin kissakoiran pyynteettömään apuun. Mesta oli yllättävän tyhjä huomioiden sen, että poltin toistamiseen kahden päivän sisällä jättikatkarapuani. Näillä piuhoilla totesin sen vasta mennessäni iltasuihkuun, ennen kupillista hyvää ja ravitsevaa kamomillateetä.

Kyseinen puisto on urheilijan Mekka monine harrastusmahdollisuuksineen. Olipa pitkä sana. Mua kiinnosti lähinnä rullakiekkokaukalo, pikku- Intialaisten väsäämän krikettikentän takana. Sieltä löytykin pari patonkia, jotka päätiin haastaa rankkareille pikku vedon värittämänä.

Veto oli Karjala-tölkki vs Halifaxin matka. Eli jos voitan Alex kustantaa mut pääkallopaikalle. Itsekeskeisenä ja henxelit paukkuen menin soitellen sotaan ja kuinka ollakkaan, kippas kappas, kärsään tuli. Sinne meni Halifaxin lippu tuhkana tuuleen ja nöyryytyksen määrä oli messevä. Mitä tästä opin? En mitään! Toivottavasti Leijonat otti onkeensa Norja- mazista, vaik voittohan sielt loppupeleis irtos.

Kadonnut Saku kalvoi kuitenkin autistista mieltäni ja päätin jatkaa metskausta. Kirves oli jo puoliksi kaivossa, mut kelasin koittaa viel yhtä mestaa. Lähteeltä, jota en voi paljastaa sain faktaa, että Koivun poika makailee itäisellä Sherbrookilla, josta myös kävin hänet bustaamassa.

Tiistaina olis kiikarissa yhden miehen mobilisointi, kohteena kalasatama ja tuhansia kiekkofaneja, se miten äijän käy, selvii taas täältä. Oha se varma.

Aivan järjettömän säädön jälkeen lentokentällä sain raahattua hanurini koneeseen viime hetkillä ja ilokseni huomasin, että pikku viilaamisella sain käyttööni koko kolmosen penkkirivin reilun seitsemän timman erikoiskokeen ajaksi.

Montrealissa vettä tuli kuin aisaa ja katukuva muistutti lähinnä aavekaupunkia. Lasinsirujen ja muiden jätöksien määrä ei viestittänyt paikallisesta vapusta, vaan Canadiensin edellisyön tappiosta ja kauden loppumisesta. Vallitseva atmosfääri oli lähinnä maanisdepressiivinen ja se huokui joka taholta.

Eiku hirveä sarvista ja Bell Centren hoodeille pokailee sakkii, mut oli harvinaisen vaikeeta päästä juttusille jengin kans. Parin puoliväkisinmakaamishaastattelun jälkeen selväksi tuli, että ne Kanukit jotka väittävät välittävänsä MM- kisoista, valehtelevat. Värityksiä riittää, mutta korvat heiluvat nii, et kintut o parikyt senttiä maanpinnasta.

Tää pvä meni lähinnä ihmetellessä ja jetlagia vastaan taistellessa, ehkä myös hieman opetellessa ranskaa. Aika hiljasta. Huominen olis vielä tarkotus tallustella näitä polkuja ja samalla katsastella tilannetta, miten saa kiikutettua itsensä 1200 km:n päähän Halifaxiin keskiviikkoon mennessä. Tidinz.

Se o toistasex siin ja huomenna palataan mm. Suomen mazin merkeissä astialle. HäpHäp.