Ohan se varma, et ku saavun peiteroolissani hallille, ni siin 5 turvahannuu venaamassa. Ei näyttäny kovin aurinkoiselta tänkään päivän alku. Sain samantien pari hännystelijää, menin mihin tahansa. Mun piti näyttää securitylle eilen takavarikoidut lentoliput, et todellakin oon lähös kiitää niitten maasta. Ne oli tietenkin hallin tiskillä, johon ei pääse ilman lippuu. Aika järkevää. Ja kiehumispiste oli suht matalalla.

Mil prossal lippu ois maxanu matsiin tonnin, jos se ois ollu myytävävnä. Unelmafinaali oli enemmän ku loppuunmyyty ja homma näytti kusevan taas oikeen huolella. Syvä tummuus valtasi hetkeksi mieleni, mut tällä kertaa en pannu vilkkuu päälle, vaik auto oli jo ojassa.

Kävin muka naurattaa muijii matkalla, tanssii venakkojen kans, laulaa ja siihen se homma tais tyssähtää. Tänään vaahteralehden muotoinen sydämeni vuoti katkeraa mahlaa ja tuntui lähes mahdottomalta paikkaa sitä. Viimeisenä vaihtoehtona päätin vedota kansaan tunnetasolla, ylitunteellinen kun oon.

Vedin krokotiilinkyyneleet silmis pienen puheen ja mukavat punavalkoiset käänty mun puolelle. Sympathy for the devil Loppupeleissä mut vietiin finaaliin kultatuolissa ja tuli voittajan olo. Reilun kahen viikon uurtaminen ni henkisellä kuin fyysisellä taholla palkitsi jakautuneen mieleni kultamitalilla. Haltioituneena tuijotin mm- finaalia reilut kolme erää päätykatsomossa,etelä- sellaisessa ja olin onnesta soikeena.

Vanha klisee, se mikä ei tapa, vahvistaa, piti tänään paikkansa. Vedon voittaneena lähen tyytyväisenä pakkaa kamani ja kolvi kohti kotoista Suomea. Catch u up.

Se oli kasilta ylös tänään, täyspakkaus selkään ja moottoritien varteen liftaamaan, suuntana Quebec. Otin Ossi Väänäseltä saamani mailan kyytiin, johon laitoin Suomen pelipaidan roikkumaan. Kelasin käyttää sitä maksuvälineenä suorittaakseni osuuteni matkasta.

No eihän sinne provinssiin oo Halifaxista matkaa ku 1024 kilsaa, muttei ihan jalkasin viittis painella.Semi- maailmanmyyneenä, staga pystyyn ja hit the road. En kauaa ehtiny toikkaroida, ku rekkojen pölyttämänä ilmeeni kirkastui auton pysähtyessä ja peruuttaessa luokseni. Tosin havaittuani, ketä autossa oli, maailmani mureni. Oha se varma, et Witosketjun paaviaanejahan siellä oli. En nyt oikeen tienny, pitäskö itkee vai itkee.

Vaihtoehdot oli aika nollassa, joten kyytiin vaan ja sormet ristiin. Suurin ihmetyksen aiheeni oli, miten kukaan kavereista oli ajokunnossa. Sinisilmäisenä uskoin kaiken ja hetkeä mmyöhemmin myös totesin sen todex. Tuleva kaxtoistatuntinen ehkä kuitenkin hieman jännitti mieltäni, joten nautin KTM:n kans hieman mummon sekamehuu limellä höystettynä. Matka sujui sukkelaan Iron Maidenin tahdittamana, kunnes musakanava. KTM:n kanssa musamielipiteet eivät ihan kohdanneet ja näin ollen ehkä hieman nullotimme.

Myöhemmin snara palo sit kokonaan ja lähin jo puhelinkoppiin soittaa vastapuhelua, ihan kenelle tahansa. . Mil prossal kukaan ei ottanu puheluu vastaan. Nöyränä poikana takas Witosketjun autoon ja pienempää silmään. Matka jatku ja pukamat tarakassa kasvoi entisestään.

Onnex Jallu oli kuitenki piirtäny upeen kartan, jonka avulla ei ikinä oltas löydetty perille. Aikavyöhykkeen vaihtuessa, vaihtu myös kieli. Kaikki kirjotetut ohjeet oli amerikax ja nyt kaikki kyltit o ranskax. Otsalappu kaaliin ja lisää vettä myllyyn.14:sta tunnin kituutuksen jälkeen pääsin vihdoin vaaka- asentoon ja nyt meen vetää unta kaaliin.

Huomenna paljastan hieman suunnitelmiani, miten meinaan päästä finaaliin ja sunnuntaina ennen finaalia kerron vedon kohteen. Voi olla, etten palaa enää astialle sen jälkeen ollenkaan.